Tiistai, neljä päivää viime gynen polista. Nyt vastassa on eri lääkäri. Olen jo edellispäivänä soittanut labratulokset. Hcg oli 5000. Nousussa, mutta aika alhainen viikkoihin nähden.

Ihan hyvin arvo on noussut, lääkäri sanoo ennen ultraa. Olen viluinen ja kuumeinen, pelkään että kohtu on ehtinyt tulehtua.

Lääkäri katselee näyttöä hetken. "Kyllä täällä ihan normaali alkuraskaus näyttäisi olevan menossa".

Mitä?!

Lääkäri kääntää näyttöä. "Tässä kohdun oikealla puolella raskaus on. Tuossa on sikiöpussi, ja tuossa alkio. Ja katso, tuossa sykkii sydän. "

Nyt hakkaa minunkin sydämeni. - Eikö se olakaan tuulimuna?

" Ei ole, ihan normaali raskaus. Mittojen mukaan 7. viikko olisi menossa, 6+3, tarkalleen."

- Mutta kun kahdella aiemmalla kerralla lääkäri sanoi, ettei voi olla normaali raskaus?

" No, luonto tekee joskus tällaisia yllätyksiä."

Tuijotan pientä täplää näytöllä, ja säännöllisen liikkeen sen kohdalla. Siinä pieni sydän todellakin sykkii. Sisälläni kasvaa sittenkin pieni ihminen.

Lääkäri laskee vielä kiekolla, ja päättelee, että olen tehnyt plussatestin jo ennen kuukautisten odotettua alkamispäivää, neljää päivää aiemmin. Siksi raskaus ei ole vain näkynyt aiemmin, kun ei ole ollutkaan niin pitkällä vielä.

" No nyt sitten vain odottelemaan mahdollista np-ultraa. Siellähän se laskettu aika sitten varmistuu", hän hymyilee.

"Tämä taisi olla aika odottamaton käänne?" hän vielä kysyy.

Minä nyökyttelen ja poistun huoneesta typerästi hymyillen ja kiitellen. Ihan niinkuin tämä lääkäri olisi saanut sikiöpussin sisälle pienen alkion elämään. Sairaalan aulassa soitan miehelleni.

- Ei minulle mitään lääkkeitä voitu nyt antaakaan, sanon.

- Koska siellä sisällä sytkyttää pieni sydän.

Toisessa päässä on hiljaista, pitkään.

Uskon, että tänä iltana me käymme asiasta ihan erilaista keskustelua. Tämä pieni sinnikko joka sisälläni nyt kasvaa, on todellakin meille tarkoitettu, meidän syliin.

 

Seuraavana päivänä kotona räjähdän. Itken ja huudan. Sanon miehelleni, että minä koen olleeni viimeiset viikot ihan yksin. Kun minulla on hankalaa, hän vetäytyy, on puhumaton. Huudan, että avopuoliso ei voi vain ilmoittaa, että haluaa abortin, ja sen jälkeen vetäytyä keskustelusta.

Mies yrittää sanoa jotakin. Hän halusi antaa minulle tilaa, luuli etten halua häntyä lähelleni. Minä tihkun kuitenkin jo raivoa ja huudan, että hän halusi mennä vain sieltä missä aita on matalin ja iloitsee nyt kun raskaus meni kesken. Itkien sanon, etten tiedä miten meille käy. Miten voin jatkaa elämääni hänen rinnallaan kun nyt kaikki tuntuu niin pahalta?

Seuraavana päivänä, sunnuntai-iltana hän pysäyttää minut, kun olen menossa yläkertaan.

"En minä ollut iloinen tästä tuulimuna-asiasta, vaikka sinä niin luulet", hän sanoo.

- No helpottunut ainakin, minä totean.

"En ollut sitäkään. Kyllä minä tuossa muutaman viikon aikana asiaa ehdin pureskella. Kai minäkin olin jo ehtinyt totutella siihen ajatukseen, että se kolmas meille sattoi olla tulossa. Olen ollut aika paskamainen, anteeksi". 

Katselen miestä. Pää humisee. Olen helpottunut. Helpottunut siitä, ettei kotonani olekaan asunut tunteeton kivimöykky. Että tuo toinenkin on  asiaa pyöritellyt mielessään.

Kiitän häntä. Siitä, että hän sanoi sen. Vaikka se nyt onkin myöhäistä, tuntuu hyvältä tietää, että pienellä olisi ollut myös odottava isä vierellään.

Viikko on kulunut, taas gynen polilla. Vastassa sama lääkäri. Viikon aikana on ollut rusehtavaa niukkaa vuotoa, joten uskon, ettei kohdussa näy eneää edes sitä rinkulaa.

Hcg-arvo oli viikko sitten ollut 3000. Ihan ok arvo, siihen lääkäri ei ota sen kummemmin kantaa. Hän tuijottaa ultrasta samaa kohdussa olevaa rinkulaa. "Se on hieman kasvanut"¨, hän mittailee.

Mutta edelleenkään sikiöpussin sisällä ei näy yhtään mitään. Hän tutkii ja tutkii. Tyhjältä näyttää.

"Kyllä tämä taitaa olla tuulimuna, siihen nyt pitää alkaa vain valmistautua. Otetaan vielä hcg ja sovitaan kontrolli vaikka alkuviikolle. Ei tarvitse odottaa enää loppuviikkoon. Tehdään sitten lääkkeellinen keskeytys."

Minä nyökyttelen. En ole yllättynyt, olen jo viikon ajan tolkuttanut itselleni, etten ole raskaana. Harmittaa. Miksi minä kannan sisälläni jotakin tyhjää pussia, ja kehoni luulee, että olen edelleenkin raskaana? Miksi se ei vain tule pois, jos on viallinen? Miksi en saa lääkkeitä mukaani jo nyt?

Kotona on ollut koko viikon painostava tunnelma. Olen ollut apaattinen ja loukkaantunut miehelleni. Emme ole puhuneet asiasta, hän on jättänyt minut työstämään asiaa yksin. Ihan kuin asia olisi nyt sillä selvä. Mies halusi minun tekevän abortin, vaikka meillä on kaksi maailman suloisinta pikku tyttöä. Miten hän voi sanoa niin? Millainen pieni, suloinen ihminen sieltä olisikaan tullut, jos raskaus olisi vaan sujunut niin kuin piti? Pohdin mielessäni, jääkö tämä asia jäytämään välejämme.

Vatsaa viiltää. Olen soitellut ristiin rastiin ykistyisiä lääkäreitä, kenellekään ei pääse vasta kuin maanantaina. ja nyt on perjantai. Tahdon tietää, mitä sisälläni tapahtuu. Kylmä hiki nousee otsalle, kun uusi kouristus vatsan vasemmalla puolella tulee.

Olen tehnyt raskaustestejä Clearbluen digitaalisella raskaustestillä, joka näyttää myös viikot. Viikkonäytössä on lukenut koko ajan 2-3 viikkoa. Luen ohjetta uudelleen ja uudelleen: Kun raskaus on 5+ viikolla, pitäisi testissä näkyä jo 3+. Olen nyt arvioni mukaan menossa 5+4 viikolla. Miksi hcg ei nouse?

Osaanhan minä googlettaa, valitettavasti. Olen tutkinut kohdun ulkoisen raskauden oireita. Onko tämä pieni nyt kasvamassa ihan väärässä paikassa?

Soitan terveyskeskukseen. Aikaa ei löydy, mutta kehottavat menemään päivystykseen. Jos se on kohdunulkoinen, ei kannata jäädä ihmettelemään.

Laitan miehelle viestin tilanteestani. Hän pyytää ilmoittamaan, heti kun jotakin selviää. Mielessäni mietin, että hän varmaan huokaisee helpotuksesta, jos tämä onmkin menossa kesken.

 Odotan kaksi tuntia, ennen kuin vuoroni tulee. Terveyskeskuslääkäri painelee vatsaa. Kohtu on suurentunut. "Kyllä täällä jotakin selvästi on. " Varovasti hän kysyy, onko raskaus toivottu. Vastaan kyllä. Ja silloin tiedän, että niin todella on. Jos minun sisälläni kasvaa pieni ihminen, minä haluan hänet syliini. Kerron lääkärille, että mieheni ei ole samaa mieltä kanssani.

"Minulla on tapana sanoa samassa tilanteessa oleville pariskunnille, että jos ehkäisyä ei ole käytetty, niin silloin se kertoo siitä, että alitajunnassa on vielä toive lapsesta", lääkäri sanoo hymyillen. Hän soittaa gynen polille, ja päättää laittaa minut ultrattavaksi saman tien.

Gynen polilla sydän hakkaa, kun lääkäri katsoo ultraan. Näen heti pienen renkaan, kuin kuplan.  "Täällä on sikiöpussi, mutta sen sisällä ei näy mitään." Lääkäri pyörittelee raskauskiekkoa ja arvelee, että jos raskaus on todellakin näin pitkällä, olisi pitänyt jotakin jo näkyä. "Vaikuttaa aika epätodennäköiseltä, että tämä olisi normaali raskaus. Tuulimuna tai kohdunulkoinen raskaus on mahdollinen. Voi toki olla tavallinen raskauskin, mutta en oikein laskisi sen varaan.".

Tuomio tiputtaa. Siinä se yllätyksemme nyt oli. Alkaa itkettää, mutta saan nieltyä kyyneleet.

"Jos viikon päästä vielä tulisit kontrolliin niin katsotaan onko tapahtunut muutoksia. Ja mene nyt labran kautta, niin katsotaan vielä se hcg-arvo."

Kun pääsen autoon, purskahdan itkuun. Laitan miehelle viestin, että on epätodennäköistä, että olisi normaali raskaus. Vastaus on lyhyt, "ok". Suututtaa.

Testipäivän ilta, loppiaisilta. Luen satua Arbusian prinsessasta esikoiselle. Hän on kainalossani, mies nukuttaa kuopustamme viereisessä huoneessa. "Äiti. Päiväkotikaverit ovat sanoneet,  että ei minun isoveli ole voinut kuolla sinun masuun. Onhan se oikeasti ollut niin?"

Hätkähdän, mistä tämä nyt nousi, emme ole puhuneet asiasta kuukausiin. Olemme kertoneet rehellisesti menneestä. Siitä, että ennen heitä äiti odotti toista vauvaa. Se vauva kuitenkin kuoli ennen kuin oli tarpeeksi iso syntymään. Olemme vieneet yhdessä pienelle haudalle kynttilöitä. Tytöt ovat halunneet sanoa häntä isoveljekseen,  ja voivathan he. Meidän pieni nimetön poikavauvamme. Niin täydellinen, niin hento, niin heiveröinen ja pieni.

"Äiti, minä haluaisin, että meille tulisi vauva. Poikalapsi, koska meillä ei ole kotona yhtään poikaa" tyttö jatkaa totisena. Kysyn miksi hän on näitä miettinyt. Emme olleet puhuneet hänen kuultensa mitään. "Tuli vain mieleen". Kylmät väreet kulkevat selkäpiissäni. Miksi kaikki tuntuu nyt niin oudolta?

Tytöt ovat makuuhuoneissaan, unta odottamassa. Me istumme olohuoneessa vakavina. Näen mieheni ilmeestä jo ennen kuin hän aukaisee suunsa, että mitä hän sanoo. "En halua enempää lapsia. Meillä on jo kaksi tervettä tyttöä, se riittää."

Miehen suu käy, katselen häntä ja hänen sanansa häviävät jonnekin. Hän puhuu kuin me vasta keskustelisimme siitä, että haluammeko yrittää enää lasta. Miten hän voi sanoa, että ei halua enempää lapsia, kun vahinko on jo käynyt? Eikö sitä hitto soikoon olisi voinut miettiä himppasen verran aiemmin? Mies kiertelee lauseissaan, sanaa abortti en kuule hänen sanovan. Kuitenkin sen, ettei hän halua tätä lasta. Minä itken. Mies ottaa kainaloonsa ja kysyy, että mitä minä olen sitten miettinyt. Sanon, etten tiedä. Että en halua miettiä nyt koko asiaa. Mies näytää ahdistuneelta. Hän ymmärtää, että en ole asiasta ainakaan vielä samaa mieltä hänen kanssaan.

Esikoisemme, 5-vuotias, tulee luoksemme. Uni ei tule, ja hän haluaa esitellä meille piirustustaan. Paljon sydämiä ja prinsessakruunuja. Hän katsoo minua kummissaan, säikähtäneenä. Kumpikaan meistä  ei osaa muuta kuin rauhoitella ja komentaa takaisin sänkyyn. Mietin, voiko 5-vuotias ymmärtää jotakin keskustelustamme, jos kuulisi sanan sieltä, toisen täältä. Tuntuu, kuin silmät ei pysyisi auki. Lähden yläkertaan nukkumaan, otan edelleen valvovan esikoisen viereen. 

Hämärässä odotan unta ja tuijotan ikkunassa edelleen loistavaa joulutähteä, ähäkutti loppiainen. Pikku tyttömme nukkuu käsi posken alla. Meidän herkkä pieni pohdiskelija. Käteni menee vatsalleni. Onko siellä joku? Onko meille vielä tarkoitettu yksi pieni ihme, joku yhtä rakas kuin nämä meidän tytöt?